perjantai 30. toukokuuta 2008
Did you ever love someone
so much you couldn't bare the thought of losing them?
Outo fiilis. Erittäin. Kuin mun pitäisi tehdä jotain erittäin tärkeää. Sellainen oikein ahdistava, painostava fiilis; en saisi istua tässä tekemättä mitään tähdellistä,vaan pitäisi tarttua toimeen ja tehdä jotain, mistä mulla ei ole aavistustakaan.
Mutta kun ei pidä! Viimeinkin on se hetki, että olen - ainakin vähäksi aikaa - vapaa kaikista velvotteista. Tentti on ryssitty, etätehtävät palautettu (ok, ei kaikki), mulla ei ole velvollisuuksia ketään eikä mitään kohtaan. Silti.
Ehkä se on tieto lähestyvästä pääsykokeesta. Ehkä se oikeastaan onkin jännitystä, paineita, se inhottava pieni, nakertava ajatus siitä, että mun on pakko päästä läpi. Pakko olla hyvä. Mikä pakko? Ei sekään olisi mikään maailmanloppu, että viettäisin seuraavan vuoden Siwan kassalla. Se olisi vain erilainen vuosi. Mutta haluan kouluun. Haluan päästä sinne. Oikein kovasti. Riittääkö se? En tiedä. Missään ei kerrota, mitä alalle haluavalta opiskelijalta vaaditaan. Kaiketi pitäisi varmaan osata piirtää. No, mä varmaan osaan. Pitäisi olla mielikuvitusta, pitäisi olla luova. Pitäisi varmaan ymmärtää jotain aiheesta? Siitä en ole varma. Pelkään, että kokeessa pyydetään jotain teknisiä piirrustuksia. Niissä en ole hyvä. Sen sijaan voin läiskiä väriä paperille niin kuin olisin joku kuuluisakin taidemaalari, joka suuressa transsissa loisi uutta taideteostaan. Sivellin vain lentäisi paperin yllä, ja siihen syntyisi joku satumainen kuva... Sitä mä tavallaan osaan. Leikkiä väreillä, kokeilla, ylittää rajoja. Mutta riittääkö se?
Tästä tunteesta vielä. Kamalaa. Tarkoittaako se vain siivoamista, joka olisi pitänyt suorittaa jo eilen? Ehkä, ehkä ei. En vain jaksa. Täällä on siistiä. Ei näy villakoiria, ne ovat hyvässä tallessa sängyn alla... Ihan hyvin voin olla siivoamatta.
Joku poraa. Saatana. Remontoiminen kerrostaloissa pitäisi kieltää lailla.
